Poistuin, osoitin mieleni

Miksi poistuin kesken palautetunnin? Siksi, että tänään tulin opiskelemaan, enkä oppinut. Hetken poistuminen tuntui mielenosoitukselta.

Perustelen. Opiskelen journalismia. Opiskelen siksi, etten osaa ja tahdon oppia. En koe oppivani mitään siitä, että kuuntelen kun luokkakavereideni töitä kehutaan.

Ja niitähän kehuttiin. Kuvat olivat teräviä ja niissä oli kauniit värit. Tekstistä sai selvää ja jutussa oli väliotsikot.

No sehän on sitten journalismia.

Tai sitten kuvissa pönötti tietokoneen näppäimistö. Kuvalla olisi voinut kuvittaa, mitä tahansa juttua, liittyi se sitten joka syksyiseen flunssakauteen tai nettipiratismiin.

Tai niin ainakin luulen, mutta olen vasta opiskelija, mistäs vielä tiedän mitään.

Jos luokkamme olisi oikeasti ansainnut vain ja ainoastaan kaikki maailman kehut, olisimme varmasti jo päätoimittajia kaikki.

Annamme opiskelijatovereillemme palautetta jo ennen varsinaista palautehetkeä. Ymmärrän siis, ehkä jotenkin, etteivät opiskelijat anna palautetta toisilleen enää siinä vaiheessa kun juttu on valmis. Jos opettaja kuitenkin voisi paneutua juttuun sen verran, että keksisi edes yhden asian, jonka opiskelija voisi seuraavan kerran tehdä paremmin. Siksi kai meitä opettaa pitkän uran journalismin ammattilaisina tehneet, että he osaavat. Jakaisivat siis osaamistaan. Enkä edes tarkoita olla sarkastinen.

Oman kokemukseni mukaan luokkamme työjälki menisi läpi monessa lehdessä. Mielestäni voitaisiin sitten kehua heitä, joille se taso riittää.

Olen miettinyt, että johtuuko kritiikittömyys opettajien osallistumisesta jokaiseen juttuun? Entä jos jokaisen pitäisi koulussa saada tehdä kaikki virheet ja huomata itse miten käy, kun asian tekee noin, kun se pitäisi tehdä näin.

Kävin keskustelua aiheesta opiskelijatovereideni kanssa. Heidän mielestään luokkamme pitää vain antaa vertaistukea ryhmän sisällä, eikä opettajien pidä olla ankaria, koska joku voi loukkaantua. Ja kenellekään ei saa olla ilkeä.

Aloitettaisiinko opiskelu luennosta, joka käsittelisi sitä, miten palautetta voidaan antaa työstä, eikä sen tekijästä. Sitten vasta mentäisiin itse asiaan. Ai niin, jokaisen kurssin alussa onkin jo puhuttu palautteen 

antamisesta ja saamisesta.

Ja sitten some

Luokallani on 30 ihmistä, kun mukaan lasketaan edelliseltä vuosikurssilta muutama meidän kelkkaan hypännyt. Jos käytämme kolmena koulupäivänä puolituntia siihen, että mietitään sosiaalisenmedian syvintä olemusta, se tekee yhteensä 45 tuntia aivotyöskentelyä.

45 tuntia. Sillä saatiin viime viikolla lehden tileille muutama päivitys ja yksi kuva.

Lehti ei ole riippuvainen lukijoista, koska ei elä mainosrahalla. Lukijoita lehdellä kuminkin on joka vuosi opiskelijoiden lähipiiristä. Jotkut ammattilaiset seuraavat ammattinsa vuoksi. Tarvitaanko silti 45 työtuntia mietintää, mitä opiskelijalehti twiittaa? Twiitit joka tapauksessa kirjoittaa muutenkin sosiaalisen median hypessä lilluvat yhteisömme jäsenet. Muille juttu on yhtä kiinnostava kuin koivunkanto kultakalalle.

Olkoon tämä keskustelunavaus. Varmasti kaivan verta nenästä, mutta Puusaa lainatakseni: Oli kirjoitettava voidakseni katsoa itseäni pelistä.

Muuten lähtisin toisenkin kerran.